Hectoen pyörähistoria

Isä osti minulle ja veljelleni kaksikin mopoa kun olin n. 10 vuotias. Toinen oli jonkun itse väsäämä kolmirattainen mopo ja toinen perinteisempi kaksipyöräinen automaattimopo. Niillä tuli rällättyä vuosia kangasmetsä ihan sinisenä savusta, kun käytettiin aina moottorisahan teräketjuöljyä 2-tahtibensan voitelussa. 15 kesäisenä sain Suzuki PV:n, mutta yhden kesän jälkeen mopo siirtyi enemmän vuotta nuoremman pikkuveljeni käyttöön. Sen jälkeen tuli pitkä tauko kaksipyöräisillä ajeltuun.

Raimon (Anias) juttujen innoittama rupesin tosissaan haaveilemaan matkaenduroilla ajamisesta ja reissaamisesta. Olin tuohon aikaan saanut opiskeluni pakettiin ja olin jo ollut jonku vuoden työelämässä, joten pyörän hankkiminen taloudellisesti voisi alkaa olla jo mahdollista, mutta yhtenä ongelmana oli tietenkin myös se, että minulla ei ollut moottoripyöräkorttia.

Koska jollain päristimellä piti päästä ajelemaan, laajensin katsettani myös tieliikennemönkkäreihin, koska niihin kelpasi autokortti. Ensimmäisenä tuli hommattua Fude Hornet 250cc kiinanmönkkäri, jollaisen ostin uutena Myllymäen veljesten rautakaupasta Raahesta. Kiinanmönkkärillä sai kyllä pahimman poltteen pois, mutta sen jousitus oli aivan kelvoton, joten pian nälkä kasvoi syödessä ja piti alkaa katselemaan parempaa ajopeliä.

Espoosta löytyi vähän ajettu Yamaha Raptor 350cc tieliikennemönkkäri, joka piti käydä noutamassa pois kuljeksimasta. Yamaha olikin laadullisesti ihan seuraavalla levelillä. Näillä mönkkäreillä tuli harrastettua myös talviajoa, koska se ei sinänsä paljoa vaatinut: samoilla renkailla pystyi ajelemaan myös talvellakin. Samalla omat kotiseudun hiekka- ja soratiet alkoivat jo käymään tutuiksi. Yamahalla tuli käytyä jopa Limingasta Kuusamossa asti reissulla, johon matkaan lähti vaimo “huoltoautoksi”, asuntovaunu perässä.

Raimon ja muidenkin matkaenduromiesten juttuja tuli edelleen lueskeltua ja mielessä oli, että olisi kiva jos pääsisi ajelemaan pidempäänkin reissua, johon tieliikennemönkkäri ei sovellu kovin hyvin tiivin välityksensä takia. Lopulta keväällä 2009 päätin ajaa moottoripyöräkortin, joka tulikin hoidettua kevään ja alkukesän aikana kuntoon, vaikka omasta moottoripyörästä ei ollu vielä tietoakaan.

Kesällä 2009 moottoripyöräkuumeen kasvaessa, alussa ajatuksenani oli vaihtaa mönkkäri johonkin pienempään ja kevyempään matkaenskaan kuten Suzuki DR 350, jollainen esiintyi Raimonkin jutuissa. Jostain syystä omaan tietoisuuteen pinttyi kuitenkin Honda Africa Twin merkkinen matkaenskalegenda. Twiniä kehuttiin hyväksi pyöräksi aloittelevalle matkaenskailijalle. Huomasinkin selailevani Africa Twinejä motonetistä, kunnes silmiini osui Joesuun Jokikoneessa myynnissä oleva -98 vuosimallin hyväkuntoinen 750 cc yksilö vihreällä “camo” kuosilla 88 tkm mittarissa, eli juuri “sisään” ajettu.

Africa Twinillä ajaessa alkoi pikkuhiljaa kypsymään ajatus, että miltähän tuntuisi moottoripyörä, joka olisi kevyempi, jossa olisi parempi alusta ja kokoonsa nähden tehokkaampi moottori. Olin jo jonkun aikaa vilkuillut ja haaveillut KTM 690 Enduro R mallista. En halunnut kuitenkaan luopua pitemmistäkään reissuista, joten ajatuksissani pyöri sellainen moderni versio KTM 640 Adventuresta, eli eräänlainen “tee-se-itse pikkuadve”.

Loppuvuodesta 2012 suunnitelma lopulta kypsyi toiminnaksi, kun Orimattilasta löytyi vähän ajettu 2010 vuosimallin 690 Enduro R. Samalla tilailin useammalla tuhannella eurolla lisäosia pyörään pultattavaksi: Rally Raidin Evo 2 tankit, Britannia Compositen Lynx valomaski, Seat Conceptsin leveämpi penkki, Motobaun madaltavat jalkatapit, yms. pikkutilpehööriä. Vaimo lähti kuskiksi hakemaan kanssani pyörää Orimattilasta kukonlaulun aikaan aamulla, ku itse olin tullut joistain pikkujoulusta muutaman tuntia aikaisemmin.

Kevättalvi 2013 menikin sitten pikkuhiljaa rakennellessa pyörästä oikeaa matkaenduroa. Valmis pyörä täyttikin kaikki minun “pikkuadve” kriteerit: 22 litran bensatankit, mukava leveä penkki, valomaski ja visiiri otti paineen rinnasta pois ja madalletut jalkatapit antoi tilavuutta pitkille koivilleni. Joskus myöhemmin tilasin jopa Rally Raidin tarrasarjan, mutta ensimmäiset kesät meni ilman tarroja.

690 oli naurettavan helppo ajaa pahemmissa paikoissa, koska se oli lisävarusteineenkin suhteellisen kevyt ja siinä oli korkea maanvara. Muut kuraukot moittivat vaan että se näytti mopolta minun allani. Jos jonkin parannuksen olisin siihen voinut vielä tehdä, olisin voinut asentaa siihen ohjausiskarin, joka olisi rauhoittanut ohjauksen taipumusta huojumiseen kovemmissa vauhdeissa. Itseäni se ei silloin juuri haitannut, vaan lähinnä tuntui pyörän ominaispiirteeltä. 690 oli parhaimmillaan pienemmillä sora- ja hiekkateillä, vaikka kyllä sillä pitempiäkin siirtymiä isoa tietä tuli ajettua.

Koska 690 ei soveltunut ollenkaan kaksipäällä ajamiseen, tuli ajatus katsella kakkospyörää vaimon kanssa reissaamiseen. Oulusta löytyi sopuhintaan Honda 1100 Pan-European. Pannarilla käytiin vaimon kanssa yksi pitempi Lapin reissu, jossa tuli todettua tämän kaltaisen matkapyörän rajallisuus: koska soratiellä ajaminen oli yhtä tuskaa, piti pysytellä kestopäällysteellä, joka tuntui vapauden rajoittamiselta. Sinänsä Pannari oli ikäisekseen hyvä siihen mihin se oli tarkoitettu, eli mutkaisille asfalttiteille pitkillä reissuilla. Loppujen lopuksi Pannarilla tuli ajettua enimmäkseen työmatkaa.

Vuonna 2016 Honda julkaisi pitkästä aikaan modernin version vanhasta klassikostaan Africa Twinistä. Huomasin että vanha suola Africa Twiniä kohtaan alkoi janottamaan ja tulikin katseltua eräänkin videonpätkän Youtubesta tästä uudesta tonnisesta Africa Twinistä. Eipä aikaakaan kun piti käydä paikallisesta liikkeestä kyselemässä että mitä ne maksaisi 690:stä välejä.

Sen minkä matkustusmukavuudessaan koon ja painon myötä voittaa, sen pehmeässä hiekassa ja mudassa häviää. Pehmeässä maastossa ajamista isolla pyörällä piti opetella uudestaan ja se vaatii paljon itseluottamusta. Iso-Twini oli parhaimmillaan erikokoisilla sorateillä, jossa se olikin varsinainen driftiohjus. Tonnisesta koneesta löytyi riittävästi vääntöä irroittaa takarengas helposti tiestä hallittuun luisuun. Taustapeilistä oli kiva katsella, kuinka suihku pikkukiviä piirtyi taivaanrantaan kaasua vääntäessä. Takarengas kului kirjaimellisesti silmissä.

Vuonna 2019 KTM julkaisi vihdoin omaan unelmasegmenttiini sen “pikkuadven”, eli 790 Adventure R:n, mitä olin joskus aikaisemminkin toivonut. Aluksi pyörän ulkonäkö ei herättänyt mitään mielenkiintoa, mutta kun pyörästä alkoi tulemaan positiivisia testejä ja arvosteluita, uusi Kotari rupesi tuntumaan just sellaiselta pyörältä, mikä voisi sopia minun ajotyyliin ja ajoille. R-mallin ulkonäkökin alkoi näyttämään siistiltä lukemattomien Youtubesta katseltujen fiilistelyvideoiden jälkeen.

Kieltämättä tunne oli hieman haikea kun jätin “punaisen paholaiseni” Vantaan RxMoton pihaan ja lähdin vieraan ratsun matkassa eteenpäin. Jotta pyörä tuntuu omalta, kaikkien pyörien kohdalla merkittävimmät asiat säätöihin ovat olleet, sekä tangon korkeus ja asento, että penkin ja visiirin korkeus. Tilasin 790:n suoraan liikkeestä korkeammalla rally penkillä ja parin sentin tangon korotuksella. Kun tangon asento, pleksin korkeus ja jousituksen perussäädöt olivat kohdillaan, pyörä alkoi tuntumaan siltä miltä pitää. Kesän reissujen, kuten No-Plan-Is-Good-Plan reissun, jälkeen on sellanen fiilis että 790 on paras matkaenduro, minkä voi tällä hetkellä rahalla saada. Africa Twiniin verrattuna parannuksia oli jousitus ja pyörän ketteryys lähes 30 kiloa kevyemmän painon myötä.

Loppusanat: Moni nimimerkki kurapyöräfoorumilta on saanut kasvot ja nimet niiden takaa, sen jälkeen kun foorumia tuli lueskeltua ennen oman moottoripyörän ostamista. Osasta niistä on tullut todellisia ystäviä ja monesta hyviä kavereita ja hyvänpäivän tuttuja. Ilman tätä harrastusta elämäni olisi ollut huomattavasti köyhempää, nimittäin loppupeleissä parasta tässä on ollut tämä porukka, mihin on saanut tutustua. Olenkin monesti sanonut, että “Pääasia ei ole se millaisella matkaenskalla ajelee, vaan että on matkaenska millä pääsee ajelemaan”.

P.S. Olemme suunnitelleet veljieni kanssa kesälle 2021 yhteistä moporeissua, jota varten olen hommannut valmiiksi tällaisen helmen kuin Mash 50cc.