MarkkuHoon pyörähistoria

Pitääkö näihin jarrupalatkin vaihtaa – tai tarinoita Markun muutamista matkaenskoista

Jätkät virnuili että olisin omistanut muka kaikki valmistetut matkaenskamallit. Pikkuisen on kyllä liioittelua. Joku kans joskus ääneen ihmetteli, että eikö sulla Markku muuten ole ollut tuommoinen bemarin Xchallenge-mallin peli omistuksessa kolme kertaa?! No ei nyt pidä sekään paikkaansa. Neljä kertaa on ollut, kolme eri yksilöä. Krhm.

Tosiaan kun 2005 alkukesällä hetken Aprilia 650 Pegaso -vuokrapyörää kokeiltuani sinetöityi mun matkaenskasuuntaukseni, niin siitä muutamien viikkojen päästä mulla oli jo eka ihan oma matkaenska alla. Se oli Saksasta tuotu käytetty BMW 650 Funduro, eli tuon Aprilia Pegason rinnakkaismalli, pitkälti samalla Rotaxin moottorilla, mutta netistä lukemani perusteella hieman laadukkaampana BMW:n speksaamana kokonaisuutena.

Bemarilla aloin ajella Oulun seudun sorateitä, ja seurata myös Pohjolan Kurapyöräilijöiden keskustelupalstaa, jossa mm. ilmoiteltiin paikallisista porukka-ajoista, makkarasurautuksista. Ensimmäiselle surautukselle uskaltauduin kotikulmilla, ja siellä alkoi pikkuhiljaa tulla nimimerkkejä tutuiksi. Fundurolla osallistuin myös ensimmäiselle yöajelulle, jota veti paikallinen kurapyörälegenda Raimo. Raimo ystävällisesti opasti minua ensimmäisillä pehmeillä hiekoilla ajoon (yöllä!). Muilla taisi olla karkeammat rupulikumit alla ja ehkä pikkuisen ajotaitoakin, minä hikoilin ja könysin Fundurolla – ja tykkäsin. Matkaenskamiehet ei turhia pullistelleet, kaikkia autettiin ja kannustettiin hyväntahtoisesti, aloittelijanakin tunsin olevani tervetullut joukkoon.

Seuraavana kesänä hommasin Fundurosta parannellun uudemman ja maastokelpoisemman mallin, BMW F650 GS Dakar:in. Siihen tuli vaihdettua myös karkeammat kumit, ja jatkettua edelleen paikallisissa surautuksissa ryhmäajoja, tutustuen lisää paikallisiin nimimerkkeihin.

No, sitä seuraavana vuonna (2007) sitten oli tallissa enempikin tuuletusta. Hommasin ensinnäkin talliin Bemarin kaveriksi keveän pikkupyörän, Suzuki DR350SE:n eli “Pikku-Tohtorin”, jolla ajattelin kokeilla myös seuraavana talvena piikkirenkailla talviajoa. Suzukin keveys oli valttia kun tie meni huonoksi tai paksulle hiekalle. Kävin sillä kaverin kanssa myös Kuusamon matkareissun metsäteitä pitkin, kelpo matkaenskakin se siis oli.

Mutta olin alkanut haaveilla myös kaksisylinterisestä matkaenskasta, ja selailin Saksan mobile.de myyntisivustoa sillä silmällä. Sieltähän se ensimmäinenkin pyörä oli tuotu, Saksan hinnat ja tarjonta oli houkuttelevaa. Ja itse hakemalla saisi selvää säästöä! 

Eikun tallista Bemari myyntiin, ja sopivan hinnan kera se lähtikin nopeasti. Vielä nopeammin nousi saksanhaku-kuumeeni. Kaksipyttyisten tarjonnasta houkutteli kurapyörä-genren yksi merkittävä legenda, Honda Africa Twin. Sitä pidetään suurinpiirtein atomipommin kestävänä matkajuhtana, jolla ajetaan leppoisasti auringonlaskuun ja takaisin. Aikansa haarukoin Saksan tarjontaa ja optimoin aluetta josta hakureissu onnistuisi kohtuullisessa ajassa. Syyskuussa Aachenista löytyi sikasiistin näköinen komea musta Twini, ja sovin kaupat yksityisen myyjän kanssa. Lentämällä Saksaan, ajamalla ja laivalla takaisin.

Twini oli aivan viimeisen päälle tyylikkäässä kunnossa, sillä kelpasi hyristellä!

Ajatus oli, että pidän pikku-Suzuki talvipyöränä, ja sitten isomman Twinin varsinaisia matkareissuja varten.  Näinhän kyllä tapahtuikin, kunnes tuli seuraava vuosi… (Huomaatteko jonkunlaista toistetta tarinassa? En tiedä mistä sellainen johtuu, mutta jatketaan tarinaa.)

Noh, vain vähän käytetty ja ajettu Xchallenge tuli keväällä 2008 rekkarahtina kätevästi Saksan liikkestä suoraan pihaan, ja olin aivan täpinöissäni. Pyörä oli kuin tehty Suomen oloihin, kylkiteippauksia myöten. Twini ja Pikku-DR lähtivät tallista uusille omistajilleen.

Tätä pyörää sitten tuunasin seuraavan pari vuotta antaumuksella. Alumiininen takalisätankki pitkiä jotoksia varten, täysin säädettävä iskari ilmajousen tilalle taakse, koko keulan vaihto kisaenskasta, kevyempi äänenvaimennin, parempi penkki, pikku pleksi, jne.

Kun vielä suunnittelin keulan ulkonäön kokonaan uusiksi bemarin silloisen tytäryhtlön Husqvarnan osin, ja vieläpä teetätin pyörään itse suunnittelemani teippaukset, niin lopputuloksena on vaatimattomasti todeten ehkä kaikkien aikojen makeimman näköinen Xchallenge-yksilö. Kas tässä alla:

…Ja sitten tuli taas seuraava vuosi. Hei, ei näihin pidä liikaa kiintyä, ja vaihtelu virkistää! Saa taas purkaa ja kasata. Välillä pienempiä, välillä isompia, yksi- tai kaksipyttyisiä. Kompromissipyörä kaikkeen, tai sitten tallissa voi olla kaksi pyörää yhtä aikaa – kunhan ne on soratiekäyttöön sopivia.

Esimerkiksi tämmöinen BMW F800GS oli vähän aikaa tallissa. Yhden kuukauden. Niin että eikai se ole ihme, jos mulla on pieni aukko sivistyksessä esim. moottoripyörien jarrupalojen vaihtamisessa?

No, seuraavaksi sama kärry, mutta lauteilla päikseen F800:seen vaihdettuna semmoinen räyhä, että oksat pois. KTM 950 Super Enduro R. Koneena LC-8, “veekasi”-koneellisen verran asennetta ja rähinää.

Näitä mulla on ollut itse asiassa kahdesti. On SE niin koukuttava. Eikä sillä voi ajaa nätisti, pyörä on koko ajan sitä mieltä että milloin tämä keleen pintakaasuttelu loppuu ja aletaan ajamaan! Mahtava kampe, jonka kanssa koko ajan tapahtuu. Meidän temperamentit eivät olleet pitkäaikaiseen suhteeseen varmaan sopivat. Terveellisempi että tiemme erosivat, järkeilin. (Niin, siis kahdesti.)

Sitten mulla on ollut mm. vuonna 2012 Skotlannista ajamalla Suomeen tuotu BMW R1150GS -01 malli, jonka toin ihan tarkoituksella myytäväksi. Nimittäin punnan kurssit olivat ennätysmatalat ja pyörien hintatasot yleensäkin Saksaakin kolmanneksen halvemmat. Ajoin pyörän viikossa Skotlannista Hollannin ja Tanskan & Ruotsin kautta kotimaahan. Mahtava reissu, ja syksyllä myydessä kerrankin tein ihan hyvän tilin!

Mulla on tosiaan aina jossain välissä käynyt tallissa tuo BMW:n Xchallenge tai toinen, pikkuvikaisia edullisesti korjattavaksi, tai jos muut pyörät on ollut kesken projektin, niin kesän tärkeää reissua varten hommattuna. 

Yhden ainoan täysin pakasta vedetyn pyörän olen ostanut, ja se oli 2016 mallin Husqvarna 701 Enduro -mallin, tilattuna kuvien ja speksien perusteella.

Sittenpä hypätään merkittävään vuoteen 2014, jolloin olin siis ajellut yhdeksän vuotta kurapyörillä. Tallissani oli tuolloin KTM 690 Enduro R valmiiksi laiteltuna matkaenskarähinäpyöränä.

Mutta oliko kenties aika aikuistua, vaikka siis vieläkään ei esim. viidenkympin villitys ollut ajankohtaista. Joka tapauksessa palataan juurille siinä mielessä, että historiikkini alussa mainittu paikallinen merkittävä matkaenskanimi, Aniaksen Raimo, astuu taas kuvaan. Raimollahan oli ajopelinään massasta poikkeava peli: museoikäinen ilmajäähybokseri, BMW R80G/S Paris Dakar. ‘Gummikuh’, kumilehmä, kuten saksalaiset noita arkaaisia maatalouslomittajia ivaten kutsuivat. Raimo taas kutsui omaansa nimellä “Kanttura”.

Taustoituksena vain sen verran, että olin liikkeellä ihan mielikuvilla. Klassikkoprojekti tuntui ns. hyvältä idealta, mutta en ollut koskaan ajanut metriäkään kyseisillä kikottimilla, en edes istunut semmoisen penkillä. Projektipyörilläkin minun filosofian mukaan tullaan ajamaan matkaenskaa eikä pitämään vitriinissä, joten niiden pitäisi tuntua… hyvältä. Voiko muka vanhanaikainen laiska kumilehmä edes tuntua hyvältä ajaa? Ehkä olen tekemässä kallista virhettä. Ehkä pitäisi edes käydä tutustumassa semmoiseen paikan päällä – Raimon ja Kantturan luona. Karismaattisella Kantturalla saatu koeajo teki tehtävänsä ja Markun valtasi möreä omistamisen halu.

Tarina hyppää tässä kohtaa suoraan projektin loppuun vuosiin 2019-2020, jolloin pyörä palasi rakenneltuna vihdoin tositoimiin. Projektin aikana tallissa oli ajopyöränä KTM 990 Adventure, joten moderni vertailukohta oli lähellä. Alkuperäinen BMW R80GS riisuttuna Basic-replikaksi on keventynyt ainakin 10-15 kiloa (märkäpaino tankki täynnä nyt tasan 200kg). Ryhti on ryhdistynyt uudella säädettävällä jousituksella, ja pyörä on saanut mietittyjä uudistuotanto-osia ja huolenpitoa sellaisista legendaarisista 2-venttiilipajoista kuten Siebenrock ja Repa Myllymaa. Pyörästä on tullut hyvin käyttökelpoinen eli maastokelpoinen matkaenska, ja tykkään siitä kuin hullu puurosta. Jokin siinä on, joka puhuttelee. Karu kauneus, karisma.

Kutsun tätä vuoden 1990 BMW R80GS kuraklassikkoa ‘Finnduro’ksi.
Ja se on ollut ainoa moottoripyöräni jo kolme vuotta. Luitte oikein. 

Ja olen muuten vaihtanut tuohon jarrupalatkin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin!