Kuraukot Laatokalla (2017)

Kuraukot Laatokkaa kiertämässä (2017) 

Kahdeksan kaveria päätti lähteä kiertämään Laatokkaa. Pidettiin yksi suunnittelupalaverin kaltainen saunailta. Uskomatonta mutta totta, kaikki tulivat ja lähtivät tuolta omilla autoillaan. Illan päätöksistä ei tehty mitään muistiinpanoja jolloin olimme pakotettuja pitämään toisen suunnittelupalaverin. Tässä toisessa palaverissa ryystettiin kahvia ja mussutettiin lasten synttäreiltä ylijäänyttä kakkua. Ja kaikki poistuvat näistäkin juhlista omilla autollaan niin aikaisin että vaimot ja tyttöystävät epäilivät ukkoporukalle tulleen jotain riitaa. Sanomattakin on selvää että tässäkään palaverissa ei tehdä mitään muistiinpanoja siitä minne ollaan menossa, missä majoitutaan ja kuka vastaa mistäkin. Lähtöpäivä ja reissun oletettu kesto saadaan kuitenkin päätettyä.

Kevättalvella keitosta hämmennetään yhdellä hajonneella moottoripyörän moottorilla sekä särkyneellä selällä. Lisätään soppaan vielä väärille viikoille ajoittuvat kesälomat, lastenhoito-ongelmat, tyhjänä ammottavat reissukassat, tekemättömät reissusuunnitelmat ja kaikenlainen yleinen sählinki. Jotenkin tuntui taas niin kovin tutulta.

Lopputuloksena oli että reissulle lähtisi kahdeksasta ainoastaan kolme, kaikki erimerkkisillä ja -mallisilla pyörillä, joka tulisi tekemään varaosalistasta sangen mielenkiintoisen. Yhdelle oli edelleen epäselvää minä päivänä olimme lähdössä ja toinen huiteli pitkin maapalloa erinäisten työkeikkojen perässä. Onneksi kolmannella oli hieman aikaa valmistella reittejä ja varailla majoituksia.

Reissun koeponnistus suoritettiin kesäkuun alussa Africa Twin Rallissa Kairijoella. Markulla oli tarkoitus lähteä Venäjälle keski-ikäisellä Bmw:llä mutta työkiireet estivät remontit ja möhkö-Bmw oli alkukesästä edelleen pitkin poikin tallin lattiaa, niinpä hän investoi täysi-ikäiseen Xchallengeen. Pyörämalli oli hänelle ennestään sangen tuttu, olihan tämä jo neljäs kerta kun tällainen peli rullasi hänen allaan.

Ympärillä pörrää remonttikärpäsiä.

Lähtöpäiväksi oli sovittu Juhannuksen jälkeinen perjantai. Saman viikon maanantaina aloitettiin reittien viimeistely. Yhdellä oli renkaat vaihtamatta, kahdella ruplat hankkimatta ja porukan kesken käytiin kiivasta viestittelyä siitä kuka ottaisi minkäkin varaosan ja tavaran. Telttoja emme tulisi kantamaan mukana sillä porukan pienen koon vuoksi olimme päättäneet sijoittaa sisämajoituksiin jotka viisaina olimme varanneet etukäteen. Viisumit, Green Cardit ja rekisteriotteet oli hommattu alkukeväästä, jotain siis tehty kaukaa viisaasti, mutta silti takaraivossa takoi se sama tunne kuin ennen jokaista reissua tällä porukalla: jotain sählinkiä olisi aivan varmasti tiedossa.

Perjantai 30.6. Oulu – Kostamus

Lähtöaamuna sää oli aurinkoinen ja mieli hieman jännittynyt. Aamun tapaaminen oli sovittu huoltoasemalle jossa juotiin aamukahvit ja tehtiin viimeiset tarkastukset. Ihmeteltiin Pekan vuoden alussa aloittaman dieetin tehokkuutta, mutta syy hoikkuuteen selvisi nopeasti. Suojapaita oli unohtunut kotiin! Ylimääräinen ketunlenkki ei haitannut sillä ensimmäiselle päivälle oli tiedossa vain asfalttisiirtymä Oulusta Kostamuksen lähellä olevaan Fregat Hotelliin. Ajattelimme olevamme näppäriä ja ovelia koska olimme tulostaneet ja täyttäneet etukäteen tullissa tarvittavat lomakkeet. Mutta Venäjän viranomaiset olivat tälle kesälle keksineet uuden lomakkeen, jonka olemassaolosta meillä ei ollut tietoa. Ensimmäisenä passijonossa oli Markku jonka venäjänkielen taito rajoittuu vain alkeisiin eikä virkailijatar puhunut sanaakaan englantia. Yritin ängetä avuksi lomakkeen täyttöön. Tämä oli virkailijattaren mielestä täysin mahdoton toimintamalli. Muita virkailijoita ei kiinnostanut avata lisää ”palvelutiskejä”, meidän taakse muodostuvaa jonoa purkamaan. Siinä sitä sitten jonotettiin. Odottelu ei häirinnyt muita ihmisiä. Kuulemma on tapana että välistä täytyy jonottaa ilman mitään erityistä syytä. Mutta tämä sama toimintamallihan on vallalla myös Suomenkin virastoissa.

Tullista selvittyämme pääsimme jännittämään polttoaineen riittävyyttä. Olimme nimittäin jo jonkin aikaa ajaneet huuruilla eikä ensimmäisen bensa-aseman sijainnista ollut tarkkaa tietoa. Asema oli kuitenkin heti raja-aseman jälkeen ja tankkasimme halpaa venäläistä bensaa. Asemalta oli vain lyhyt siirtymä Fregat-hotelliin. Respat tytöt olivat ilmeisesti eri kansallisuuksia, sillä toinen oli kaunis, iloinen, pitkäsäärinen ja äärimmäisen ystävällinen. Toinen taas oli ulkomuodoltaan ja käytökseltään kuin ukrainalainen kuulantyöntäjä. Mökki oli todella tilava ja varustettu puusaunalla. Jos nyt jostain pitää valittaa niin sängyt olivat pitkänhuiskeille ukoille vähän lyhyehköt.

Fregat hotel, Kostamus.
Fregat hotel, Kostamus.
Fregat hotel, Kostamus.

Ravintolan ruoka oli maukasta eikä todellakaan hinnalla pilattu. Alueella oli useampikin venäläinen hääseurue, joten iloa ja mölyä riitti myöhäiseen iltaan. Joku tiesi kertoa että venäjällä mennään naimisiin vain perjantaisin ja lauantaisin, muut viikonpäivät tuovat huonoa onnea. Siihen emme saaneet varmennusta että onko tämä totta vaiko tarua, hyvä tarina kuitenkin.

Lauantai 1.7. Kostamus – Muujärvi – Sukkajärvi – Porosozero – Suojärvi (Костомукша – Муезерский – Суккозеро – Поросозеро – Суоярви)

Lauantaiaamu alkoi kirkkaana ja lämpimänä. Tälle päivälle oli tiedossa toinen reissun pidemmistä päivämatkoista, noin neljäsataa kilometriä. Tien pitäisi olla jopa venäläisen mittapuun mukaan kohtuullisen ajettavaa. Aamupäivästä päästiin hyvin mukaan venäläiseen liikennekulttuuriin, jonka perusajatus näyttää olevan se että joka paikassa voi ohittaa ja vastaantulija väistää. Eikä taustapeileihin juuri katsella.

Lietmajärvellä (Ледмозеро) tankattiin pyörät ja tarkoituksena oli ostaa jotain evästä päiväksi, mutta myyjätär totesi että kauppa ei ole tänään auki, aivan sama mitä mainokset sanovat. Ostettiin sitten vain bensaa.

Sukkajärveltä (Суккозеро) löydettin oikein kyltillä varustettu kauppa. Liike näytti olevan auki joka päivä yhdeksästä yhdeksään. Pientä kontrastia toi se että eläkeläisnainen laski ostoksien loppusumman helmitaululla ja vieressä oli nykyaikainen maksupääte. Piha täyttyi silmänräpäyksessä useammasta pikkupojasta. Kävipä siinä pari vanhempaakin poikaa moottoripyörällä. Pyörä näytti siltä kuin se olisi ollut Honda CB:n ja Tunturi Super Sportin rakkaudenhedelmä. Teimme niin että yksi jäi vartioimaan tavaroita ja toinen lähti tulkin kaveriksi kauppaan kantomieheksi. Sen verran auttavaa oli Samin venäjänkielentaito ettei pikkupoikien kanssa löydetty yhteistä säveltä vaikka sitä kuinka yritettiin. Rohkein uskalsi kysyä että puhunko minä englantia? Vastasin myöntävästi ja kysyin että puhuuko poika? Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: ”En”. Jossain vaiheessa kuulin vanhimman pojista tokaisevan muille: “Turha sen kanssa on jutella! Ei se ymmärrä yhtään mitään!”. Jälkikäteen harmitti kun olin tuossa vaiheessa niin väsynyt etten tajunnut kaivaa puhelinta ja Googlen kääntäjää esille.

Pitkät on aukioloajat.
Kuivattua kalaa emme uskaltaneet kokeilla.
Lounastauko kaupan pihalla.

Pikkupoikien häivyttyä pihaan kurvasi musta perunasäkkiä muistuttava pyöreälamppuinen Lada. Kuljettajana toiminut nuori mies olisi varmaan puhaltanut noin promillen lukemat ja takapenkin kolmikko yhteensä puolenkymmentä. Kuski esittäytyi Nikitaksi ja joukon johtaja sanoi olevansa Kola, tai saattoi se olla Koljakin. Sen verran verkkaista oli mieheen puheentuotanto että hänen sanomisistaan pysyin paremmin kärryillä mitä pikkupoikien jutuista. Ihmettelivät kun tajusivat ettemme olleet eksyneet vaan että oltiin tarkoituksella liikkeellä näillä seuduilla. Miksi te olette täällä kun kotona olisi sauna, vaimo ja lapset? Vastasin jotain sen kaltaista että välistä on hyvä päästä reissuunkin, niin maistuu arki taas hetken aikaa. Ukot potkivat pihan hiekkaa ja kertoivat että vähän matkan päässä menee hyväkuntoinen asfalttitie. Sanottiin ettemme ole siitä kiinnostuneita vaan sora on juuri sitä mitä olemme tulleet hakemaan. Miehet tarkistivat vielä pariin otteeseen että olimmeko tosissaan tarkoituksella ajaneet Suomesta saakka tänne keskelle-ei-mitään. Yrittivät vielä kerran opastaa meitä asfalttitielle. Kieltäydyimme opastuksesta. Viisikko haki kaupasta lisää juotavaa ja Lada poistui pihasta suditellen. Pyydetiin pikkupoikia käymään missä suunnassa Porozero mahtaa olla. Naureskellen pojat viittoivat meidät oikeaan suuntaan.

Paikallinen mopojengi ilmestyi paikalle tyhjästä.

Jossain vaiheessa tuli vastaan venäjän kilvissä oleva KTM 690. Samilla vaan oli sen verran vauhti päällä ettei malttanut pysähtyä. Pekka ja ja Markku olivat sen verran ystävällisempiä vieraanmaankulkijoita että pysähtyivät jutulle. Iltapäivällä vastaan ajoi Aprilia Pegaso ja vahingosta viisastuneena Sami veti liinat kiinni ja pysäytti kuskin jutulle. Tienlaita oli sen verran pehmeä että raskaasti lastattu Pegaso meni nurin. Sami riensi apuun niin kiireesti ettei huomannut KTM:n jääneen liian pystyyn ja Aprilian nostelun jälkeen väännettiin KTM ylös. Mies puhui huonoa englantia ja me huonoa venäjää mutta hyvin siinä saatiin matkasuunnitelmat vaihdettua. Kaveri oli opiskelija Pietarista ja lomamatkalla kotinurkillaan. Päämääränä oli telttayö Karjalan korkeimmalla vaaralla. Kuultuaan meillä olevan uupeloa polttoaineesta hän tarjoutui antamaan kaiken varabensan mitä kantoi mukanaan. Koko litran. Kieltäydyttiin, toivotettiin turvallisia kilometrejä puolin ja toisin ja jatkettiin matkaa.

Porozerossa oli sitten vuorossa bensa-aseman etsiminen. Venäjän maaseudulla palvelujen etsiminen ja löytäminen on oma taiteenlajinsa, sillä opastekylttejä ei ole missään. Ja pienemmissä kylissä ei ole varsinaista bensa-asemaa ollenkaan, vaan kylällä on aina joku yksityinen bensakauppias. Meillä oli pari vinkkiä siitä missä bensaa voisi olla kaupan. Syötettiin saadut koordinaatit navigaattoriin ja ne näyttivät kylän keskustaan. Koordinaatit antanut kaveri oli kuitenkin maininnut että asema oli noin seitsemän kilometriä kylän ulkopuolella. Jätimme koordinaatit omaan arvoonsa ja ajelimme tuon seitsemän kilometriä vain huomataksemme että asema oli poltettu ja romutettu vuosia sitten. Palattuamme takaisin parkkeerasimme kyläkaupan pihalle ja Sami meni kauppaan hakemaan hieman evästä ja kyselemään bensakauppiaan osoitetta. Kassalla ollut mies sanoi olevansa menossa samaan suuntaan ja lupasi opastaa meidän perille. Tultuani ulos kaupasta pojat huutelivat pyörien luota että kaiveleppa passit ja muut dokumentit esille, rajavartijalla on asiaa. Sen verran ymmärsin rajavartijan ja miehen keskustelusta että rajavartija opastaisi meidän bensanmyyjän luokse kunhan saisi meidän asiat selvitettyä. Rajamiehellä ei ollut kiire mihinkään. Hän kaivoi taskustaan mustan muistivihkon ja kirjoitteli siihen tähdellisesti käsin ylös meidän henkilötiedot, matkasuunnitelman ja rajanylityspaikat. Aikaa tähän meni puolisen tuntia. Lopuksi hän soitti bensakauppiaalle ja kyseli oliko tämä kotona, asiakkaita olisi tulossa. Ajoimme rajavartijan perässä ja tankkauspaikan pihalla huomasimme että koordinaatit täsmäävät meille annettuihin, sillä erotuksella että asema oli seitsemänsataa metriä keskustasta, ei seitsemää kilometriä. Bensakauppias ei veloittanut yhtään ylimääräistä, liekö sillä ollut osuutta asiaan että tulimme virkasaattueessa paikalle.

Porozeron bensis.
Tuntui että mopo pelasi Venäjän bensalla paremmin ja moottori kävi viileämpänä.

Myöhään illalla päästiin perille Suojärvelle ja majoituttiin Guest House Tamaraan. Iltaruoka maksaisi kuulemma enemmän koska kello oli niin paljon. Saunaa ei lupauksesta huolimatta saatu lämpimäksi. Emme tienneet sitä että aamulla tulisimme olemaan tästä kiitollisia. Aamiainen oli kohtuullinen mutta varsinainen yllätys tuli kun maksun hetki koitti. Tamara laskutti joka risauksesta, illallisesta, aamupalasta, pysäköinnistä ja jopa tekemättömästä rekisteröinnistä. Vaikka loppusaldo lähenteli Suomen hintoja ja sai retkikasssamme voimaan pahoin niin maksaahan tuo piti. Loppureissun tarkistelimme tarkkaan mitä yöpaikan taksa sisälsi.

Guest House Tamaran takapiha ja parkkipaikka.
Someukot

Sunnuntai 2.7. Suojärvi – Veshkelitsa – Petroskoi (Суоярви – Вешкелица – Петрозаводск)

Suojärven aamu alkoi ruokakaupasta ja bensa-aseman etsiskelyllä. Ensimmäinen asema myi pelkkää dieseliä. Seuraavalta asemalta saatiin sitten jo bensaakin. Paikka oli karu, eikä muita palveluita polttoaineen lisäksi ollut. Vanhempi rouvashenkilö istui pleksilasin takana seuranaan vain mikrofoni, josta hän huuteli keskitysleiriä muistuttavalla kaiutinäänellä ohjeita asiakkaille. Arvioitiin kuinka paljon menee yhteensä bensaa ja sen mukaan maksettiin. No kuinka ollakaan, kaikkea bensaa ei saatukaan mahtumaan tankkeihin, ei vaikka kuinka yritetimme. Mentiin sitten takaisin luukulle josko saataisiin loput rahat takaisin. No tämä hieman ikääntynyt nainen veti sitten palkokasvit hengityselimiinsä koskapa venäjänkielen taitomme oli vähintäänkin vain auttava. Molemminpuolin siinä sitten hermostuttiin keskinäiseen ymmärtämättömyyteen. Tai ehkä nainen enemmän mitä me. Lyhyen mutta naisen puolelta raivokkaan neuvottelun jälkeen luovutimme ja päätimme antaa asian olla, olihan meidän tappiomme lähes kaksi euroa. Kävellessämme takaisin pyörille alkoi autoansa tankkaava mies viittoilla meille että menkääs pojat takaisin kassalle. Ymmärsimme asian niin että nainen ei voinut palauttaa meille rahojamme ennen kuin seuraava asiakas oli tankannut meiltä ylijääneen polttoaineen. Se jäi meille arvoitukseksi, että miten he sitten sumplivat maksut.

Lounastauko kaupan takalaiturilla.

Suojärveltä suunnattiin kohti Petroskoita. Päivälle oli tiedossa reissun lyhyin päivämatka, mutta emme (tietenkään) menisi suorinta tietä. Veshkelitsan kylän kohdalta käännyttiin pohjoiseen. Lyhyen ajon jälkeen tulimme pieneen idylliseen kylään nimeltä Lagilamba. Postin edessä istuskeli mies ja häneltä pyydettiin kuvauslupa. Lyhyen juttutuokion jälkeen mies innostui esittelemään tiluksiaan. Ja hulppeat ne olivatkin. Oli useampi vuokrattava mökki ja huoneisto, saunakin löytyi. Eikä hinta ollut päätähuimaava. Tosin muistissa oli aamuinen Tamaran laillistettu ryöstö. Mutta siitä huolimatta.

Tänne voisi joskus majoittua.

Kylän jälkeen saatiin taas muistutus venäläisestä kulttuurista. Muutama kilometri kylän jälkeen oli tien vieressä yleinen kaatopaikka, jonne oli jätetty talousjätteiden lisäksi täysin palvelleet ajoneuvotkin. Vaikka omat nurkat pidetään puhtaana niin yleiset alueet eivät kuulu kenellekään eikä niistä kukaan pidä huolta.

Tervetuloa!
Onni on sahalla varustettu GS-mies.

Tie oli enduromiehen taivas eikä siitä nautiskellessa kiinnitetty erityistä huomioita navigointiin, vedettiin vaan fiilispohjalta ja nautittiin täysillä huonosta, eli hienosta, tiestä. Jossain vaiheessa tie sitten loppui. Tai olisihan se jatkunut joen toisella puolella, sillan vain oli joku polttanut välistä. Tapahtumasta oli ilmeisesti kulunut jo hyvän aikaa, sillä joen törmälle keskelle tietä oli kasvanut miehen mittainen mänty. Takaisin ei tehnyt mieli. Päätettiin pitää lounastauko. Täysin vatsoin maailma näytti taas paremmalta.

Eipä hättäillä, keitämmä potut.

Kahvikupin äärellä tutkailtiin karttoja ja muutaman kilometrin päässä näytti olevan toinen silta. Kartan mukaan sinne oleva tie oli patikkapolkua. Ja vaikka paperikarttamme ei ollut viimeisintä huutoa ja Garminin OSM (Open Street Maps) kartat näyttivät edelleen valkoista, niin yhteisellä päätöksellä päätettiin ajaa jonkin matkaa ja katsoa mihin suuntaan tie muuttuisi. Muutaman sadan metrin jälkeen kärrypolku muuttui leveämmäksi autotieksi ja ehjä silta oli siellä missä sen pitikin.

Ehjä silta on mukava asia.

Iltapäivällä metsäautotie muuttui leveämmäksi pöliseväksi soratieksi. Oikealla alkoi siintää järvi ja hetken päästä näkyi uimaranta. Kartan mukaan järvi oli nimeltään Lake Syamozero. Uimaan mennessä sai varoa lasinsiruja, nauloja ja muuta jätettä. Kaunis ranta muuten. Loppumatka meni rattoisasti asfalttia, Petroskoin nurkilla jopa hyvää sellaista. Hyvin nopeasti tehtiin huomattiin että tietyömaa-alueella piti ajaa tuplat rajoitukseen nähden, muuten sai takana ajavilta ääni- ja käsimerkkejä. Ennen ostoskeskusta koettiin pelonsekaisia tunteita kolmikaistaisessa kaistaviivattomassa liikenneympyrässä. Tai ainakin siltä tuntui että ympyrä oli kolmikaistainen. Kaistapäistä touhua kuitenkin.

Ostoskeskus Sigmasta iltajuomiset ja seuraavan päivän eväät. Paikka oli suomalaisen taivas, pelkkää vodkaa oli kymmenen metriä ja vastapäätä saman verran erilaisia väriviinoja. Tyydyttiin jo hyväksihavaittuun desin votkalekkeriin, jolla oli jokapäivä desinfioitu ruokatorvi ja muut sisäelimet. Petroskoin hotelli, Novaja Ladoga, oli hieman kauempana keskustasta jonkinlaisen teollisuusrakennuksen vieressä. Hieman jännitti jättää pyörät takapihalle parkkiin. Huoli kuitenkin helpotti siinä vaiheessa kun viereiseen ruutuun pysäköi venäläinen motoristi joka otti vain navigaattorin mukaan jättäen teltan ja kaikki leirintävälineensä pyöränsä päälle. Siinä ne olivat vielä aamullakin, samoin kuin meidän kalustommekin.

Kauppakeskus Sigma, Petroskoi.

Vastaanoton henkilökunta oli äärimmäisen ystävällistä ja puhuivat hyvää englantia. Huone, ja koko rakennus, oli sangen uusi ja sisustus ja varustelu sen mukaista.

Halusimme jotain hyvää venäläistä ruokaa. Respa soitti meille taksin, auto tulisi ihan heti. Hetken päästä oven eteen kaartoi Datsia ja kuski viittoi meitä sisälle. Autossa ei ollut minkäänlaista taksamittaria, valo katolla kuitenkin. Kuljettaja pudotteli huolellista kahdeksaakymppiä keskustan ulkopuolella, keskustassa vauhti putosi kuuteenkymppiin. Puolen tunnin matkanteon jälkeen aloimme epäillä päätyvämme sorakuopan reunalle alastomina ja hengettöminä. Pelko oli kuitenkin turha, muutaman minuutin päästä löysimme itsemme ravintola Ckazkasta.

Palvelu ja ruoka olivat uskomattoman hyviä. Sellaisen huomion teimme että ilmeisesti näissä paremmissa ravintoloissa tilataan kaikki erikseen. Niinpä liha-annoksemme tuli ilman lisukkeita, eipä tuo isommin menoa haitannut. Illallisen jälkeen nuori tarjoilijatar ei ymmärtänyt mihin hotelliin halusimme taksin. Hän pyysi meitä odottamaan hetken ja haki takahuoneesta oman puhelimensa ja kysyi mille kielelle haluamme käännöksen? Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen hotellista mihin olimme menossa. Taksin tultua tyttö kävi vielä saattamassa meidät autolle ja kertoi kuljettajalle mihin olimme menossa. Palkitsimme neidon runsaalla tipillä. Illan taksikyydit tekivät muuten melkein kaksi euroa.

Maanantai 3.7. Petroskoi – Voznesene (Syvärinniska) – Alëhovscina – Uusi-Laatokka (Петрозаводск – Вознесенье – Алеховщина – Новая Ладога)

Aamulla ryntäsimme aamupalalle isoin odotuksin. Olihan hotelli jo näyttänyt meille parhaat puolensa ja odotukset olivat kovat. Pettymys oli sanoinkuvaamaton kun aamupalalla oli vain vajaa paketti paahtoleipää ja kahvia termospullossa. Sekin termospullo sylki puolet kahvista pitkin pöytää. Pettyneinä istuimme pöytään kahvin ja paahtoleivän kanssa. Pian siihen tuli tarjoilija ruokalistojen kera. Ruokalistat pullistelivat leipää, salaattia, munakkaita, leipää ja kakkua. Kaikkea saisimme tilata, ilman lisämaksua tietenkin!

Ensin luultiin että tässä oli kaikki.
Mutta eipä ollutkaan.

Ajattelimme pyörähtää Petroskoin keskustassa lyhyen sightseeingin merkeissä. Pääsimme pari risteystä kohti keskustaa, jonka jälkeen liikenne seisahtui. Jonoa oli horisonttiin saakka, lämmöt nousivat moottoreissa ja haalareissa. Markku ehdotti lane-splittausta. Idea tyrehtyi kuitenkin lyhyeen, Samin ja Pekan pyörät olivat tähän liian leveitä. Oli siis vain kärsittävä ja hikoiltava.

Petroskoista päästyämme seurailimme Onega-järven rantoja Syväri-joelle saakka. Joen yli meni maksullinen lautta. Itse lastauksessa ei ollut mitään omituista, mutta keskellä jokea tehtiin piruetti ja vastarannalle mentiin peruuttamalla. Tämä siksi että etuporttia ei ollut ollenkaan tai sitten se oli rikki. Sanomattakin on selvää että vastarannalla meni enemmän aikaa.

Päätettiin lounastaa Syvärin rannalla ja lähdettiin etsimään polttoainetta ja kauppaa Voznesenyen kylästä. Ensimmäinen etsintäreissu oli takaisin lauttarantaan päättynyt täysi ympyrä. Hämmästyneeltä työmiesporukalta kysyttiin neuvoa ja vastaus oli sen verran pitkä ja monisanainen että se meni meiltä niin sanotusti yli hilseen. Pyydettiin yksinkertaisempia neuvoja ja niiden perusteella löydettiin kauppa ja bensa-asema. Suunnattiin kohti Lodejnoje Poljea (Lotinapelto) ja Gomorovichin kohdalta käännyttiin kohti Alëhovscinaa. Tämä tie oli varsinainen sorapikataival. Jossain idyllisessä kylässä pysähdyttiin hieman valokuvaamaan. Mummot naureskelivat kun yksi seisoi keskellä mäkeä valokuvaten ja muut rälläsivät mäkeä ylös ja alas.

Loppumatka Novaja Ladogaan tultiin valtatietä P21 pitkin. Hyvin nopeasti huomattiin että isommalla tiellä kannattaa seurata myös oikeanpuoleista peiliä. Isommilla teillä voi nimittäin ohittaa sekä vasemmalta että oikealta. Ja parhaassa tapauksessa sinut ohitetaan molemmilta puolilta yhtäaikaa. Rekkaliikenne oli valtavaa. Näköjään oli kaksi vaihtoehtoa. Joko ohitat rekkoja jatkuvalla syötöllä tai sitten jäät niiden taakse jolloin sinua ohitellaan jatkuvasti. Illaksi päästiin ehjinä Novaja Ladogaan. Majoituspaikkamme oli nimeltään “Baza otdikha Krenitsy”. Tiesimme siitä sen verran että se olisi muuta kilometri keskustasta ja veden äärellä. Syötimme osoitteen navigaattoriin. Kun olimme ylittäneet saman joen kolmannen kerran, pysähdyimme tutkimaan karttaa hieman tarkemmin. Rakenteilla oleva uusi tie sai navigaattorin sekaisin. Tarkistimme sijainnin puhelimesta ja jatkoimme sinnikkäästi luurin neuvomaan suuntaan. Jossain vaiheessa navigaattori päätti olla kanssamme samaa mieltä ja opasti meidät perille. Opastekylttejä taisi matkan varrella olla yhteensä yksi. Ilman sähköisiä apuvälineitä emme olisi perille löytäneet. Paikka näytti vartiotornilla varustetulta venevarikolta. Ulkonäkö hämäsi, mökit olivat vain muutaman vuoden vanhoja. Kalastajien suosiossa oleva paikka näytti kuin miltä tahansa perisuomalaiselta lomakylältä.

Pyörät saivat olla etupihalla sen aikaa että saimme tavarat purettua, mutta yöksi ne piti viedä vartioituun lukolliseen halliin.
Yläpunkka valittiin arvalla.

Illallismenua tavattiin tarjoilijan suosiollisella avustuksella. Osoitimme yhtä annosta ja kysyimme että mitä tämä on. Tarjoilija vastasti että se on “muu”. Markku hieraisi leukaansa sanoen että onpa jännä juttu että lehmä on venäjäksi muu. Naurusta ei meinannut tulla loppua. Tilasimme kolme olutta ja kolme muuta ranskalaisilla.

Tiistai 4.7. Novaja Ladoga – Slisselburg (Pähkinälinna) – Sosnovo – Ylä-Kuusaa (Новая Ладога – Шлисселбург – Сосново – Ylä-Kuusaa)

Novaja Ladogasta ajelimme kanavan rantoja aina Pietarin nurkille asti. Suurkaupunkiin emme kuitenkaan menneet siitäkään huolimatta että Pekka sanoi tietävänsä sieltä yhden hyvän hotellin. Nousimme ylös Laatokan itärantaa. Emme olleet nähneet järvestä vilaustakaan vaikka reissun työnimenä oli Laatokan ympäriajo. Viimeisillä hetkillä löysimme kartalta tien joka veisi meidät järven rannalle ennen kääntymistä sisämaahan. Tie loppui metalliporttiin ja useampaan varoituskylttiin. Teimme U-käännöksen ja jatkoimme kohti Ylä-Kuusaata.

Porttia emme uskaltaneet avata.

Myöhemmin kuulimme että paikka minne olimme yrittäneet oli Pietarin tykistön vanhaa maalialuetta. Yövyimme Kuusaan Motellissa. Paikan omistaja on eläkkeellä oleva Neuvostoliiton lentokoneinsinööri ja puhuu sujuvaa Suomea. Suomenkielen hän on opetellut vanhoilla päivillään “ihan vaan huvin vuoksi”.

Keskiviikko 4.7. Ylä-Kuusaa – Svetogorsk – Imatra – Joensuu – Oulu

Pekka jatkaisi tästä Lappeenrantaan ja aina edelleen Via Balticalle. Samin ja Markun oli tarkoituksena ajaa Sortavalan ja edelleen Värtsilän kautta Suomeen. Markun Bmw oli edellisenä päivänä aloittanut mystisen pätkimisen johon emme muutaman purkukerran ja osien vaihdon jälkeen löytäneet parannusta. Katsoimme parhaimmaksi siirtyä kotimaahan mahdollisimman nopeasti. Niinpä ajoimme Svetogorskiin ja edelleen Imatralle. Reissun viimeisen yön olimme aatetoverin nurkissa. Viimeinen matkapäivä meni mukavasti luihin ja ytimiin asti yltäneessä vesisateessa.

Bmw:n vianetsintää.

Sen verran tuli taas opittua että viikon kestävällä reissulla olisi hyvä olla yksi pyörätön päivä. Meidän reissulla se olisi kannattanut pitää Petroskoissa. Kaupungissa olisi ollut sen verran nähtävää myös muille kuin korkeakulttuurin ystäville. No jäipä hyvä syy lähteä uudelleen reissuun.