Viisi kuukautta vielä. Tai oli joku aika sitten. Nyt huomattavasti vähemmän, ehkä reipas sata päivää enää. Mietin pitkään jos tänä vuonna ei lähtisi. Tekisi jotain uutta ja erilaista. Menisi jonnekin muualle, jonkun muun porukan keskelle. Ei pysty, pakko mennä tänäkin vuonna. Pakko tavata taas samat henkilöt ja ehkä – toivottavasti – joukossa on joku uusikin.
Umpiperiä, eksymisiä, vilua, väsymystä ja sitä yhtä vielä päälle. Pölyä, kuraa, rapaa ja jos oikein hyvä tuuri sattuu niin kaatosadetta. Kaatumisia, muksahduksia, särkynyttä tekniikkaa, hajonneita laitteita. Ensin kuvataan, sitten vasta autetaan. Suunsoittoa, hyväntahtoista vinoilua, merkkisi mollaamista.
Mutta myöskin iloa, naurua, toveruutta, oikeita ystäviä. Avunantoa, loistavia neuvoja, erinomaisia vinkkejä. Uskomattomia tarinoita iltanuotiolla. Jos tällä kertaa puhuisi itse vähemmän ja kuuntelisi enemmän. Muistaisi kaksi hyvää tarinaa. Tai toisen niistä hienoista leiripaikoista. Tai sen yhden tien mistä kaikki tuntuvat puhuvan. Tai edes yhden tarinan.
Yhdenlaista terapiaa, sillä ketään ei kiinnosta miten sinulla siviilissä menee. Miten vaimo, lapset tai pomosi jaksaa. Ainoastaan miksi taas ajoit risteyksen pitkäksi, miksi taas navigoit väärin, miksi taas kaadoit pyöräsi. Mitä muutoksia teit pyörääsi talven aikana. Onhan tuo sun tekemäksi jopa ihan hyvä. Itse kun tekee niin tulee sellainen kuin sattuu tulemaan. Ihan on tekijänsä näköinen. Joo minä höyläsin ja isä kirveellä tasoitteli.
Ja eipä sen väliä, en minäkään tunne läheskään kaikkia. Suurimman osan tiedän nimimerkiltä, osan jopa ihan oikealta etunimeltä. Osaa en muista tänäkään vuonna, en vaikka olen joka vuosi esittäytynyt. Ja niin teen tänäkin vuonna, ja tänäkin vuonna hävettää etten muistanut. Antakaa anteeksi. Teen saman ensi vuonna uudestaan.
Ja tiedättekö mikä on pahinta? Se kun tulet reissusta kotiin. Peset kuraisevat ja haisevat ajokamasi, tuuletat telttasi ja makuupussisi, nakkelet puukon ja makkaratikun takaisin laatikkoon. Mietit miten korjaat pyöräsi naarmut ja kuhmut. Vai korjaatko ollenkaan. Nehän luovat sitä kuuluisaa katu-uskottavuutta, vaikka viimeiseen saakka vältät ajamista mustalla tiellä. Ainoa ajatus mielessäsi on se koska seuraavan kerran näet poikia ja pääset taas soralle.