Category: Blogiteksti

Aloitin ajokauden tällä viikolla. Pyörä on ollut jo kuukausia ajovalmiina. Eniten jännitti menevätkö ajohousut mahan kohdalta kiinni, takkihan on aina ollut hartioista väljä. Farkkujen vyötärön ahtautta voi selitellä väärällä pesuohjelmalla. Ajopuvun kohdalla tämä selitys vähän ontuu. Olen pitkin talvea ostellut kulutusosia varastoon aina kun kirstun pohjalle on jäänyt ylimääräistä. Kesällä kun niitä vaihtelee niin tuntuu kuin olisivat ilmaisia. Onhan tämä vähän hassu tapa toimia, mutta toimii minulle. 

Kesä alkaa kohdaltani Africa Twin Rallista. Annetaanpa ajotapahtuman perustaneen Heikin (foorumilla “PAH”) kertoa mistä homma oikein lähti: “Alkoi olla merkkikokoontumisia, esim. KTM Super Enduro tai Honda TransAlp. Niihin ei ilennyt Africa Twinillä mennä niin kyselin foorumilla kiinnostusta Africa Twin tapaamiseen, millä nimellä se pidettiin Peurajärvellä vuonna 2007. Mukana oli 17 AT:ta ja yksi Suzuki GS. Uusi nimi tuli siitä kun nimimerkki “mopopoitsu” jarrutti taukopaikalle hurjasta vauhdista ja huusi: “Vielä minä voitan tämän rallin!”

Ei Africa Twin Ralli ole ollut täydellinen merkkikokoontuminen, lähinnä vaan vihjeenä minkä kokoisilla pyörillä siellä ajetaan, pikkupyörällä turhautuu isommille pyörille tehdyllä reitillä. Alusta asti on pidetty siitä kiinni että pyörät tuodaan ajamalla paikalle.”

Alkuperäinen tarkoitus oli että järjestäjä vaihtuu joka vuodelle. Mutta seuraavalle vuodelle ei löytynyt ketään vapaaehtoista. Ja kävi sitten niin että Heikki järjesti tapahtumaa kymmenen peräkkäistä vuotta. Nykyään järjestäjä ja tapahtumapaikka vaihtuvat vuosittain. Nimestä huolimatta kyse ei ole kilpailusta vaan nyyttikestiperiaatteella toimivasta viikonlopun mittaisesta rennosta ajotapahtumasta. Järjestäjä tarjoaa puitteet ja jokainen tuo mukanaan sen mitä tarvitsee. Kukaan ei saa mitään taloudellista hyötyä vaan kaikki tekevät tätä rakkaudesta lajiin. Ja hyvä niin, sillä raha on sotkenut monta hyvää juttua ja jopa ystävyyksiä.

AT Ralli on minulle tapahtuma mistä kesä ja ajokausi todella alkaa. Vaikka olen vuosia reissannut moottoripyörällä niin kesän ensimmäiseen reissuun lähtiessä pitää aina miettiä samat asiat: Mitä sinne taas pitikään ottaa mukaan? Monetko alushousut ja monetko sukat? Missä mun makuupussi on? Lenkkareita ei passaa unohtaa, noloa jos ilta pitää viettää ajosaappaat jalassa. Ja missä ihmeessä ne viime kaudeksi ostetut paremmat ajohanskat on?

Joka kerta lähtöä ja tapahtumaa jännittää, vaikka systeemi ja kaverit ovat tuttuja vuosien varrelta. Ajotapahtuma on hyvin terapeuttinen. Kukaan ei puhu työjuttuja tai avaudu perhe-elämästään. Keskustellaan ainoastaan moottoripyöristä ja moottoripyöräilystä. Loppuillan nuotiopiiristä saa poistua naama ja maha naurusta kipeänä. Jos et ole koskaan käynyt kurapyörien kokoontumisajoissa, suosittelen lämpimästä kokeilemaan. Lisätietoja ja tapahtumia löydät foorumin kokoontumiset ja reissut osiosta .

Totti.

Tämän kysymyksen on varmaan jokainen motoristi kuullut. Itse en ymmärrä koko kysymystä. Aivan kuin ajetut kilometrit olisivat avain onneen ja autuuteen. Joku vanhempi motoristi ehkä osaa auttaa että mikä tässä kysymyksessä on takana? Muistan että eräällä (tai saattaa näitä samoja tapauksia olla useampikin) Kuraukkojen reissulla tahkottiin puolta kilometriä parisen tuntia ja tätä on hymyssä suin muisteltu useampaan otteeseen. Joku toinen ajaa kesässä neljäkymmentätuhatta kilometriä ja on yhtä onnellinen. Olen nykyään vastaillut että tulihan tuota muutama hyvä reissu tuli tehtyä.

Vaikka koronavirus tuhosi meidän alkuperäisen suunnitelmamme viime kesältä, niin kesä oli hyvä siitä huolimatta tai sen takia. Jos jotain tuli opittua niin se että liika suunnittelu on pahasta. Suuret linjat vain kuriin, kuten se että, mennäänkö itään vai etelään ja loput voi antaa virran vietäväksi.

Turvallisia kilometrejä ja pitäkää itsestänne sekä läheisistänne huolta!

Totti.

Ostin kesärenkaat moottoripyörään. Kun edullisesti sain hyvät kumit. Pakettejakin on taas tulossa, eikä nämä mene kuusen, vaan tallin pöydän alle. Lievitin ajamattomuuden tuskaa ostamalla vilkut ja niille releen, tilaamalla yhden työkalun, parit peitelevyt sekä vähän adapterijohtoa. Ankaraa vääntöä kävin ketjurasvarin ja höpinäpöntön eli tehopakoputken välillä mutta jätin molemmat vielä kauppaan, sillä tiedän että niihin tuskallisen hitaasti sulaviin keväthankiin on vielä matkaa melko monta päivää. Yritän selvitä vuodenvaihteen yli selaamatta karttoja, mutta sen verran tunnen itseäni että välipäivinä ne tulee kaivettua esille ja haaveileminen alkaa. Enää kolme täyttä kuukautta niin pääsee taas ajamaan.

Totti.

Viisi kuukautta vielä. Tai oli joku aika sitten. Nyt huomattavasti vähemmän, ehkä reipas sata päivää enää. Mietin pitkään jos tänä vuonna ei lähtisi. Tekisi jotain uutta ja erilaista. Menisi jonnekin muualle, jonkun muun porukan keskelle. Ei pysty, pakko mennä tänäkin vuonna. Pakko tavata taas samat henkilöt ja ehkä – toivottavasti – joukossa on joku uusikin.

Umpiperiä, eksymisiä, vilua, väsymystä ja sitä yhtä vielä päälle. Pölyä, kuraa, rapaa ja jos oikein hyvä tuuri sattuu niin kaatosadetta. Kaatumisia, muksahduksia, särkynyttä tekniikkaa, hajonneita laitteita. Ensin kuvataan, sitten vasta autetaan. Suunsoittoa, hyväntahtoista vinoilua, merkkisi mollaamista.

Mutta myöskin iloa, naurua, toveruutta, oikeita ystäviä. Avunantoa, loistavia neuvoja, erinomaisia vinkkejä. Uskomattomia tarinoita iltanuotiolla. Jos tällä kertaa puhuisi itse vähemmän ja kuuntelisi enemmän. Muistaisi kaksi hyvää tarinaa. Tai toisen niistä hienoista leiripaikoista. Tai sen yhden tien mistä kaikki tuntuvat puhuvan. Tai edes yhden tarinan.

Yhdenlaista terapiaa, sillä ketään ei kiinnosta miten sinulla siviilissä menee. Miten vaimo, lapset tai pomosi jaksaa. Ainoastaan miksi taas ajoit risteyksen pitkäksi, miksi taas navigoit väärin, miksi taas kaadoit pyöräsi. Mitä muutoksia teit pyörääsi talven aikana. Onhan tuo sun tekemäksi jopa ihan hyvä. Itse kun tekee niin tulee sellainen kuin sattuu tulemaan. Ihan on tekijänsä näköinen. Joo minä höyläsin ja isä kirveellä tasoitteli.

Ja eipä sen väliä, en minäkään tunne läheskään kaikkia. Suurimman osan tiedän nimimerkiltä, osan jopa ihan oikealta etunimeltä. Osaa en muista tänäkään vuonna, en vaikka olen joka vuosi esittäytynyt. Ja niin teen tänäkin vuonna, ja tänäkin vuonna hävettää etten muistanut. Antakaa anteeksi. Teen saman ensi vuonna uudestaan.

Ja tiedättekö mikä on pahinta? Se kun tulet reissusta kotiin. Peset kuraisevat ja haisevat ajokamasi, tuuletat telttasi ja makuupussisi, nakkelet puukon ja makkaratikun takaisin laatikkoon. Mietit miten korjaat pyöräsi naarmut ja kuhmut. Vai korjaatko ollenkaan. Nehän luovat sitä kuuluisaa katu-uskottavuutta, vaikka viimeiseen saakka vältät ajamista mustalla tiellä. Ainoa ajatus mielessäsi on se koska seuraavan kerran näet poikia ja pääset taas soralle.